Urlus-Säätiö täytti tänä vuonna 70-vuotta. Säätiö juhli Katajanokan Kasinolla ”perhepiirissä” merkkivuottaan. Juhliin oli kutsuttu Urluksen hallituksen nykyisiä ja entisiä hallitusjäseniä sekä toimihenkilöitä puolisoineen. Kutsuttujen sitoutumista Säätiön toimintaan kuvaa hyvin se, että kaikki noudattivat kutsua.
Juhlapäivällinen aloitettiin Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen vaskiseitsikon upeilla fanfaareilla ja Säätiön puheenjohtajan Mikko Koskimiehen tervehdyssanoilla.
Juhlapuheen piti Säätiön aikaisempi puheenjohtaja Peter Fagernäs, jonka puheen teema oli Urlus-Säätiön olemassaolon perusteet. Hän aloitti puheensa suomalaisen aktivismin alkuajoista yli sadan vuoden takaa. Jatkoi Suojeluskuntajärjestön perustamisen kautta Säätiön aatteellisen perustan, Helsingin suojeluskuntapiirin aikoihin ja tekoihin sekä edelleen Valvontakomission päätösten kautta suojeluskuntien lakkauttamiseen. Tällöin Helsingissä suojeluskuntapiirin varat siirrettiin Osuuskunta Urluksen kautta Urlus-Säätiölle. Lopuksi Fagernäs palautti mieleen Säätiön toimia ja toimijoita menneiden vuosikymmenten aikana. (Pääosa puheesta jäljempänä.)
Puheenjohtaja Koskimiehen kerrottua kaikille Säätiön viime vuosien kasvusta ja menestyksestä kohotti Ylioppilaskunnan Laulajien kvartetti tunnelmaa edelleen esittämällä tunnelmallisia laulelmia vuosikymmenten ajalta. Vieraiden puolesta kiitti Säätiön monivuotinen hallitusjäsen Magnus Savander.
Peter Fagernäsin juhlapuhe
Teemani on tänään puhua Urluksen legitimiteetistä; sen olemassaolon perusteista. Eli mitä olivat suojeluskunnat Helsingissä, mistä ne tulivat ja mitä niille tapahtui – samoin kuin henkilöistä, jotka ratkaisevasti vaikuttivat Urluksen itsensä syntyyn. Säätiön aineellinen isähän on Helsingin suojeluskuntapiiri ja sen suojeluskuntatalo. Suojeluskunta-aatetta voisi puolestaan kutsua säätiön aatteelliseksi äidiksi.
—
Helsingin suojeluskuntapiirin päätoimintana oli sotilaskoulutus; sulkeiset, taistelukoulutus, asekäsittely ja ammunta. Vuonna 1927 säädettiin laki Suojeluskunnista. Järjestöstä tuli osa maamme sotavoimaa, palkatusta henkilöstöstä tuli virkamiehiä, ja suojeluskunnille voitiin antaa viranomaistehtäviä – kuten liikekannallepanovalmisteluja.
Helsingin suojelukunnasta muodostui yksi valtakunnan 22:sta suojeluskuntapiiristä. Piirin johto vaihtui alkuun tiheään. Yksi pitempiaikaisista piirin päälliköistä oli kuitenkin everstiluutnantti ja myöhemmin jääkärikenraaliluutnantti Woldemar Hägglund vuosina 1926-31. Hän ehti juuri alta pois ennen kuin piiri sotkeutui kannattamaan lapualaisia ja tärväsi maineensa Mäntsälän kapinan yhteydessä. Johto sai potkut ja lopulta piirin päälliköksi kutsuttiin vuonna 1934 jääkärieversti Per Ole Ekholm, josta oli tuleva ratkaiseva henkilö myös Urluksen synnyssä.
On hyvä kysymys, miten Suomen olisi etenkin talvisodassa käynyt, jos suojeluskuntia ei olisi ollut olemassa. Maa joutui sotaan huonosti varustettuna ja mukaan oli kutsuttava viimeisimmätkin reservit jo ennen joulua 1939. Tällöin etenkin vanhemman ikäluokan suojeluskuntalaiset muodostivat varusteiltaan ja kenttäkelpoisuudellaan ylivoimaisen osaajajoukon, joka nosti taistelumoraalia niidenkin joukossa, jolla sotilaskoulutus oli puutteellista ja vanhentunutta. Monissa kriittisissä rintamatilanteissa suojeluskuntalaiset ratkaisivat taistelun lopputuloksen.
Samalla täytyy kuitenkin myös kysyä, olisiko kansan kahtiajakoa ennen talvisotaa ollut loivennettavissa, jos suojeluskuntiin olisi otettu enemmän myös työväestöön kuuluvaa kansanosaa. Se olisi ehkä ollut mahdollista 30-luvulla Svinhufvudin katkaistua siivet äärioikeistolta. Suojeluskuntavääpelinä presidentillä olisi tähän ollut tarvittavaa arvovaltaakin. Hän ei kuitenkaan halunnut ottaa vasemmistoa edes hallitusvaltaan suojeluskunnista puhumattakaan. Sisäinen uhka koettiin edelleen suuremmaksi kuin sodan mahdollisuus. Suomen kansan yhdistäminen jäi lopulta Stalinin tehtäväksi hänen aloitettuaan talvisodan.
Per Ole Ekholm oli Saksan jääkäri, Suomeen saapuessaan jääkärikapteeni, joka sittemmin yleni everstiksi. Hän oli koko Suojeluskuntaliikkeen kantavia voimia. Hän toimi kahteen otteeseen piiripäällikkönä sekä eri tehtävissä suojeluskuntain yliesikunnassa kunnes tuli kutsutuksi Helsinkiin johtamaan asiansa sotkenutta ja valtiovallan kanssa kahnauksiin joutunutta piirijärjestöä. Ekholm palasi jatkosodan hyökkäysvaiheessa tapahtuneen haavoittumisensa jälkeen suojeluskuntapiirin päälliköksi ja joutui siinä tehtävässään suojeluskunnan omaisuuden eli itse rakennuttamansa suojeluskuntatalon pelastajaksi konfiskointiuhan edessä.
Eero Harkian kanssa yhdessä yössä tehdyt osuuskunnan perustamis- ja omaisuuden siirtopaperit loivat perustan nykyiselle Urlukselle. Harkia kuului Reserviupseeriliiton perustajiin ja oli ollut mukana järjestön hallinnossa pitkään. Hän oli myös aktiivi suojeluskuntalainen. Harkiasta tuli Osuuskunta Urluksen ensimmäinen puheenjohtaja, kun Ekholm puolestaan otti tehtävän toimia entisen suojeluskuntatalon isännöitsijänä. Tässä tehtävässä hän jatkoi siviilitehtäviensä ohessa kuolemaansa saakka vuonna 1973.
Harkia valittiin Säätiön puheenjohtajaksi myöhemmin. Hän toimi tässä tehtävässä vuodesta 1980 kuolemaansa saakka 1987.
Harkia ei kuitenkaan ollut 1951 säätiöksi muuttuneen Urluksen ensimmäinen puheenjohtaja. Harkia sattui olemaan myös Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan sihteeri ja oli puhemiehenä, kun säätiö sai pankin pääjohtajasta Matti Virkkusesta arvovaltaisen puheenjohtajan peräti 29 vuodeksi. Virkkunen oli Kokoomuksen puheenjohtajan Paavo Virkkusen poika ja KOP:n pääjohtaja Mauri Honkajuuren vävy. Virkkusta pidettiin sotien jälkeen UM:n kauppapoliittiselle osastolle liian länsimielisenä ja hän siirtyi siksi KOP:n johtokuntaan vuonna 1947 ja tuli yllättäen valittua pankin pääjohtajaksi vain 39 vuotiaana seuraavana vuonna. Virkkunen johti pankkiaan suvereenisti aina vuoteen 1975 asti. Säätiötä vielä senkin jälkeen. Syntyi perinne, jossa Säätiön puheenjohtaja yleensä tuli pankin johtokunnan piiristä.
Säätiön historiasta täytynee mainita vielä yksi nimi, eversti Kalle Lehmus. Sosialidemokraatti ja sellaisena ani harvoja, joka päästettiin ennen sotia Reserviupseerikouluun. Hän yleni ilman varsinaista sotilaskoulutusta aina everstiksi asti ja valloitti aseman Mannerheimin suosikkitiedustelijana päämajassa ja kuului myös entisen etsivän eli presidentti Kekkosen tiedustelupiiriin. Lehmus oli monikerroksinen persoona. Hän ylsi aina puolustusministeriön kansliapäälliköksi ja hetkeksi ministeriksi saakka ennen kuin hänen tililtään löydettiin miljoonia markkoja, joiden alkuperää hän ei halunnut tai voinut kertoa.
Niinpä Lehmus sai veropetostuomion ja joutui eroamaan kansliapäällikön paikalta. Siten hän joutui lähtemään myös Urluksen hallituksesta pari vuotta siellä istuttuaan. Lehmus oli 40-luvulla toiminut aktiivisesti suojeluskuntakauppojen peruuttamiseksi ja varojen konfiskoimiseksi perustettavalle ”Itsenäisyyden säätiölle”. Kalle ei siten ollut joukossamme kovin suosittu.
Näiden historiallisten henkilöiden lisäksi haluaisin myös kiittää kaikkia oman kauteni hallituksen jäseniä ja toimihenkilöitä. Olette itse kukin olleet innostuneita ja sitoutuneita säätiön työhön ja päämääriin. Kolme nimeä haluan kuitenkin mainita erikseen.
Heistä kukin on merkittävästi vaikuttanut Urluksen uudistumiseen viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana. Ensin edeltäjäni puheenjohtajana Kari Rahkamon, jonka uudet linjanvedot lopettivat säätiön vaitiolon ajan ja tekivät sen toiminnan yleisölle läpinäkyväksi, toiseksi Magnus Savanderin, jonka linjanvedot ovat johtaneet säätiön sijoituspolitiikan painopistemuutokseen pois kiinteistösijoittamisesta pörssisijoittamiseen. Käännöksen ajoitus 2010-luvun alussa ei olisi voinut olla paremmin ajoitettu. Ja kolmanneksi eikä vähiten Kari Rimpin, joka sitoutuneesti ja jopa uhrautuen uudisti säätiön asiamiestyön nykyajan vaatimuksia vastaavaksi. Hän teki puheenjohtajansa työn helpoksi.
Tämän jälkeen on helppo todeta, että Urlus on puolustanut vähintään tyydyttävästi saamaansa testamenttia. Suojeluskuntahenki elää ja voi taas hyvin modernissa muodossaan.